lauantai 12. marraskuuta 2016

Naksutin kädessä, nepsy-lapsi toisessa

Olen saanut lukuisia kysymyksiä sekä nepsy-lasten vanhemmilta että kasvatusalan ammattilaisilta, mitä tehdä ja miten toimia, kun arkielämä ja koulunkäynti tuottavat haasteita, eikä lasta saada mitenkään oppimaan, miten tehdä jokin asia. Olen kirjoittanut useita blogitekstejä siitä, miten opettaja voi kohdata nepsy-lapsen, ja asiasta löytyy runsaasti myös minua viisaampien tutkijoiden kirjoituksia. Tekstejä löytyy tätä blogia selaamalla, ja kannattaa tsekata myös kirjallisuusvinkkilista! Sieltä löytyy paljon asiantuntijoiden kirjoittamia tekstejä aiheesta.

Kun olin Kaunon kanssa lenkillä, ja opetin Kaunokaiselleni hyvää hihnakäyttäytymistä ja luoksetuloa, minulle iski eräänlainen ahaa-elämys: Nepsy-lapsen opettaminen vastaa hyvin paljon koiran kouluttamista! Jos ymmärrät koirakoulutuksen periaatteet, ymmärrät myös sen, miten nepsy-lapsi saadaan oppimaan.

Ja jos joku kukkahattutäti nyt suuttuu siitä, että vertaan lapsia koiraan, niin saa puolestani syödä kukan hatustaan, ja vaikka koko hatun! Koirani on minulle äärimmäisen tärkeä, ja hän on meidän rakas perheenjäsen. Koulutan koiraani samalla motivaatiolla ja hartaudella kuin mitä olen opettanut omaa lastani käymään potalla, syömään lusikalla tai polkemaan kolmipyöräisellä hänen ollessaan taaperoikäinen.

Naksutin on tärkeä osa koiran koulutusta.

Kertaus on opintojen äiti

Kun opetat koiralle jonkin asian tai tempun, teet sen moneen kertaan toistaen. Ensimmäinen kerta tuskin sujuu, toisella kertaa sujuu jo vähän paremmin. Tarpeeksi monta toistoa, niin johan koira oppii! Aluksi koiraa myös ohjataan kädellä, esim. menemään maahan. Kun koira on tarpeeksi monta kertaa ohjattu, koira oppii menemään itse, eikä käsiohjausta enää tarvita.

Samoin nepsy-lapsen kohdalla. Et voi olettaa, että lapsi oppii yhdestä kerrasta. Eikä välttämättä monestakaan! Saatat joutua opettamaan saman asian uudestaan ja uudestaan ja vielä kerran uudestaan. Joudut auttamaan ja ohjaamaan sekä näyttämään, miten asia tehdään. Ja edelleenkin tulee virheitä, ja joudut taas kerran kertaamaan se, mitä on jo kerran opetettu.

Ja mikä paskinta, virheet ovat niitä parhaimpia opettajia! Olen itse nepsy-tapaus, joten tiedän, että niistä virheistä juuri nimenomaan oppii kaikkein parhaiten, ehkä siksi, että olen perfektionisti, ja tekemäni virheet ärsyttävät minua aivan infernaalisesti. Kun olen kerran tehnyt jonkin virheen, muistan sen ikuisesti, enkä ikinä enää tee toista virhettä. Paitsi parisuhteissa on joskus tullut tehtyä, mutta ei nyt mennä siihen…

Kukaan vanhemmista ei halua lapsensa joutuvan oppimaan asioita kantapään kautta, mutta se kantapää on usein se paras koulu. Jos toinen ei oikeasti opi kerrasta, toisesta, eikä kolmannestakaan, anna lapsesi tehdä virhe ja oppia siitä. Todennäköisesti oppii! Ja sen jälkeen voit sanoa: “Mitäs minä sanoin.”

Käskyt ja ohjeet

Kukko ei käskien laula, mutta eipä sitä kukaan ole ikinä mitään oppinut, ellei ole ohjeistettu kunnolla. Ohjeistus ja se, miten sen annat, on äärimmäisen tärkeä asia, vaikka aivan liian vähän huomioitu juttu.

Kun käsken koiraani istumaan, sanon “istu”. Sen jälkeen koira saa palkan. Kun käsken koirani maahan makaamaan, sanon “maahan”, ja palkkaan koiran. Kun heitän koiralle palloa, annan käskyn “nouda”, minkä jälkeen koira tuo minulle pallon.

Jos sanoisin koiralle: “Ole ystävällinen ja istuudu. Sen jälkeen mene makaamaan maahan. Kun olet käynyt maassa, nouse ylös, niin heitän sinulle pallon, minkä saat noutaa minulle. Anna pallo minulle oikeaan käteeni, minkä jälkeen heitän sinulle pallon uudestaan. Saat palkan, kun olet toteuttanut tämän kuvion kokonaisuudessaan”, mitä luulette, että tapahtuisi? Tekisikö koira ensimmäistäkään asiaa käskystä, minkä juuri annoin? Ei. Koira ei ymmärrä näin pitkää ohjeistusta. Koiralle annetaan ohjeistus yhdellä sanalla, käyttämättä pitkiä ja monimutkaisia lauseita.

Aivan kuten koira, nepsy-lapsikin tarvitsee lyhyet ja pätkityt ohjeet. Otetaanpa ratakisko-esimerkki valaisemaan tätä asiaa. Jos lapsen pitää pukeutua talviulkoilua varten, et voi sanoa lapselle: “Hae lämpimät vaatteet ja pue ne päällesi, minkä jälkeen haet ulkovaatteet ja laitat nekin vielä päällesi.” Ohjeistus on aivan liian epäselvä, eikä siitä ymmärrä mitään.

Sen sijaan ohje pitää pätkiä tarpeeksi moneen pieneen osaan ja ohje pitää antaa tarpeeksi täsmällisesti. Ensin lasta käsketään hakemaan makuuhuoneen vaatekaapista alushousut. Kun ne on noudettu, ne ohjeistetaan laittamaan jalkaan. Sen jälkeen sama sukille, paidalle, housuille ja muille makuuhuoneen vaatekaapista haettaville vaatteille. Sitten lapsi ohjataan eteiseen. Eteisessä ohjeistetaan ensin ottamaan ulkohousut. Kun ne on noudettu, ne laitetaan jalkaan. Sen jälkeen noudetaan takki, ja laitetaan se päälle. Sitten talvisaappaat. Viimeisenä pipo, hanskat ja kaulahuivi. Askel askeleelta, pala kerrallaan. Mitä haet, mistä haet, mitä sille teet.

Juu, vie aikaa! Ja juu, vaatii ehkä sen, että seuraat vieressä. Mutta takaan, että asia menee paremmin perille, ja onnistumisprosentti jo ekalla yrittämällä on suurempi kuin epäselvän ja vajaan ohjeistuksen kanssa.

Palkitseminen

Koira saa palkan heti sen jälkeen, kun on tehnyt tempun. Palkka tulee sekunnissa. Ellei koiraa palkita välittömästi, tilanne menee ohi, eikä sen jälkeen annettavalla palkkiolla ole koiralle enää mitään merkitystä. Kun koira saa välittömän palkan, koira oppii, että näin tulee toimia, ja toistaa asian uudestaan, saadakseen palkan.

Kuka tahansa lapsi, nepsy tai ei, haluaa palkkioita! Kelpaavat ne palkkiot aikuisellekin. Myös nepsy-lapsi tarvitsee välitöntä palkkiota jokaisen suorituksen jälkeen. Eikä sen palkkion tarvitse olla nami, vaan ihan kehukin käy! Kehuminen on täysin ilmaista eikä maksa opettajalta eikä vanhemmalta minkäänlaista vaivaa. Se voi olla vain yksi sana.

Palkkio täytyy antaa heti, koska aivan kuten koirallekin, nepsy-lapselle palkkio menettää merkityksensä, jos sitä joutuu odottamaan. Nepsy-lapset elävät tässä hetkessä, eivätkä pysty odottamaan kaksi minuuttia, jotta saisivat palkkion. Sen kahden minuutin aikana aivoissa on syntynyt noin kolme miljoonaa uutta ajatusta, eikä työtä, mistä palkkio ehkä saataisiin, enää ajatella. Kun palkkio saadaan, sillä ei ole enää väliä, eikä sitä yhdistetä enää siihen työhön, mistä palkka ansaittiin.

Kauno saa palkkion.

Iso koira, pieni koira, pässinpääkoira…

Meillä oli pentukoulussa viisi koirakkoa. Yksi koira oli musta labradori. Aivan ihana ja suloinen ilmestys! Ja villi kuin mikä. Hyppi kaikkia vasten iloisena ja häntä vispasi. Toinen koira oli cockerspanieli, jota oltiin yritetty kouluttaa aiemmin, mutta aika heikoin tuloksin. Kolmas koira oli seropi. Koiraa oltiin koulutettu aikaisemminkin, ja koira totteli ohjaajaa hyvin, mutta toisista koirista se ei pitänyt. Neljäs koira oli myös seropi. Utelias kuin mikä, aina haistelemassa jokaista nurkkaa ja jokaista takapuolta. Sitten oli meidän Kauno: Nopea oppimaan, mutta myös nopea kyllästymään. Veti omaa show’taan, kun muut yrittivät opetella päivän asiaa.

Kuten koirakoulussa, myös ihmiskoulussa jokainen oppija on erilainen. Kukaan ei ole samanlainen, ja kaikkia täytyy lähestyä eri tavalla. Jokainen oppii eri tavalla, ja joku voi tarvita oppimiseen enemmän aikaa. Toinen taas kyllästyy, ja tarvitsee lisätekemistä.

Myöskään saman perheen sisarukset eivät ole samanlaisia! Meidän perheessämme on kolme sisarusta: Yksi on impulsiivinen, sähköjänismäinen erityisopettaja, toinen on rauhallinen ja tasainen ravitsemustieteilijä ja kolmas on ikiliikkuja ryhmäliikunnanohjaaja. Ei sisaruksiakaan voi lähestyä samalla tavalla. Yksilöllisyys on aina otettava huomioon, ja lasta on lähestyttävä yksilönä. Mikä toimii yhdellä, ei todellakaan toimi toisella.

Eivät nämä neuvot varmastikaan ketään autuaaksi tee, mutta toimivat hyvänä perusohjenuorana. Aina jostain pitää aloittaa, ja ehkä tämä voisi olla sellainen asia, mistä sen ensimmäisen askeleen voisi ottaa: Tarkista, ovatko koirakouluttajataitosi kunnossa! Jos ovat, lähde sen jälkeen kouluttamaan nepsy-lastasi koirakouluttajan ottein.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti